Viimeksi päivitetty (30.11.1999) Kirjoittanut Ilmari Juutilainen 04.05.2008
1700-luvulla ruoan tuottamiseen tarvittiin lähes kaikki saatavilla oleva työpanos. Tuottavuuden kasvun takia ruoan ja muiden perushyödykkeiden tuottamiseen tarvitaan yhä vähemmän ja vähemmän työtä. Meille on siis jäänyt yhä enemmän ja enemmän aikaa, jonka voimme käyttää johonkin muuhun. Miten olemme sen sitten käyttäneet? Keskimääräisen työajan lyheneminen pysähtyi 90-luvun alkuun - teemme edelleen yhtä paljon töitä kuin 15 vuotta sitten - tuottaaksemme ja kuluttaaksemme entistä enemmän tavaraa.
Viimeisen 15 vuoden aikana työn tuottavuus on Suomessa 1.5-kertaistunut. Automaation ansiosta teollisuudessa tuottavuus on 90-luvun alusta 2.5-kertaistunut. Teolliset työpaikat ovat vähentyneet vaikka tuotanto on tuplaantunut. Jos tietyn tavaramäärän valmistukseen kului 90-luvun alussa viikon työpanos, niin nyt sama tavaramäärä valmistuu kahden päivän työsuoritteella. Maataloudessakin tuottavuus on kaksinkertaistunut. Vaikka tuotantomäärä on pysynyt ennallaan, niin maanviljelijöitä on puolet vähemmän kuin 90-luvun alussa. Palvelualoilla tuottavuus on kasvanut vähemmän. Opettaja, sairaanhoitaja tai parturi eivät voi suorittaa tehtäviään merkittävästi nopeammin eikä heidän tehtäviään voi jättää koneiden hoidettavaksi.
Kun keskipalkkaisen tarvitsi 1980-luvulla uuden perheauton ostamiseen tehdä töitä kolme vuotta, niin nyt keskipalkkainen ansaitsee perheauton jo vuoden tuloilla. Makaronipussin ansaitsi silloin kahdeksassa minuutissa, nykyisin sen ansaitsee jo parin minuutin työllä. Palvelujen osalta työhinnat ovat sen sijaan pysyneet suunnilleen paikallaan. Ravintolaillallisen tai remonttimiehen viikkopalkan eteen saa paiskia hommia yhtä pitkään kuin 80-luvullakin. Palveluiden suhteellinen hinta tavaraan nähden nousee.
Onnellisuutta mittaavien kyselytutkimusten perusteella länsimaat ovat jo 1970-luvulla saavuttaneet vaurauden, jossa aineellisen elintason kasvu ei ole lisännyt koettua elintasoa eli onnellisuutta. Onnelliseen elämään riittävä aineellinen vauraus on siis ylitetty jo aikaa sitten.
Teknologisen kehityksen voi olettaa jatkuvan myös lähivuosina. Kansainvälinen kilpailu markkinoista ajaa yritykset kustannustehokkaan teknologian hyödyntämiseen. Siksi työn tuottavuus jatkaa kasvuaan, erityisesti teollisuudessa. Meille jää enemmän aikaa, jonka voimme käyttää johonkin muuhun kuin hyvinvoinnin edellyttämien hyödykkeiden tuottamiseen. Maapallon tulevaisuuden kannalta suuri kysymys on, että kuinka käytämme tämän vapautuvan ajan.
Haluammeko ohjata tuottavuuden kasvun aineelliseen talouskasvuun kuten viimeisen viidentoista vuoden ajan on toimittu? Haluammeko edelleen kasvattaa omistamamme tavaran, kuluttamamme kertakäyttökrääsän ja käyttämämme polttoaineen määrää? Kuinka pitkään kulutuksen kasvu edes on mahdollista? Jo nyt globaali luonnonvarojen kulutus ylittää maapallon pitkän aikavälin kestokyvyn. Mitä suurempi ylitys on, sitä suurempi on ekologisen ja yhteiskunnallisen katastrofin riski.
Voisimmeko hyödyntää tuottavuuden kasvun niin, että vähennämme tehtävän työn määrää? Miksi emme voisi luopua talouskasvusta ja lisätä vapaa-ajan määrää? Eikö lisääntynyt vapaa-aika mahdollistaisi monille meistä myös onnellisemman elämän?
Ratkaisevaa on se, että miten työtaakan kevennys osataan jakaa. Työpaikkojen väheneminen johtaisi eriarvoisuuden ja työttömyyteen liittyvien ongelmien lisääntymiseen. Ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita, on täysin henkilökohtaista miten lyhempi vuosityöaika eri muodossaan sopii itse kullekin. Varsinkin palvelualoilla myös työnantajien edun mukaista olisi, että osa-aikaista, kausiluontoista sijoittuvaa työtä voisivat paikallisesti sopien tehdä ne työntekijät, joille työtehtävän vaatimat työajat sopivat parhaiten. Standardi kokovuotisesta kokopäivätyöstä joutaisi nykyaikana romukuoppaan, työntekijöillä tulee olla oikeus työnantajan tarpeet huomioiden valita lyhempi päivittäinen työaika, nelipäiväinen työviikko tai pidemmät lomat työrupeamien välissä.
Henkilökohtainen valinta työajan lyhentämisestä ja siitä seuraavasta tulotason alentumisesta ja kohtuulliseen kulutustasoon tyytymisestä voidaan nähdä myös kannanottona. Haluan sanoa ’ei’ ainaiselle talouskasvun tavoittelulle – haluan sanoa ’Kyllä’ perheelle, ystävien ja harrastusten parissa vietetylle ajalle, luonnolle ja tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksille.
Ilmari Juutilainen, tutkija, Oulu
